Ajattelin jakaa synnytyskertomukseni muutamaan osaan, ettei yhdestä pätkästä tulisi aivan ylipitkää. Tämä toinen osa käsittelee itse synnytystä. Ensimmäinen osa luettavissa täältä. Kolmannessa osassa käyn läpi mm. osastolle siirtymistä ja sairaalassa oleilua.
Kellon näyttäessä iltakymmentä, istuuduimme osaston päiväsaliin. Kiikuin keinutuolissa, kun ensimmäinen vihlova tunne tuli - ja heti perään toinen ja kolmas. Pian liikkuminen oli vaikeaa supistusten ollessa niin voimakkaita, ja niitä tuli niin tiuhaan. Kävin pyytämässä yöhoitajalta suun kautta annettavaa kipulääkettä, jota minulle oli pitkin päivää tarjottu. En ollut sitä aiemmin huolinut, sillä kivut olivat lievittyneet lämpöpusseilla. Hän ei kuitenkaan suostunut antamaan sitä minulle, vaan jälleen huomasin makaavani sängyssä keskipaikallani käyrillä kahdenkymmenen minuutin ajan. Supistukset olivat pikkuhiljaa muuttuneet sietämättömämmiksi ja kivuliaiksi, että olisi tehnyt mieli ulvoa ja valittaa kipua. Tyydyin kuitenkin tukkimaan suuni, ettei nukkuvat huonekaverit olisivat turhaan heränneet valitukseen.
Käyrän jälkeen kävin suihkussa kokeilemassa, josko vesi helpottaisi oloa. Jokaisen supistuksen jälkeen teki mieli vääntää vettä vain lämpimämmälle ja lämpimämmälle, ja kätilö tämän oli kieltänyt, ettei vauva ahdistu lämmön noususta. Kyllähän vesi positiiviseksi yllätykseksi helpottikin aluksi, mutta suihkusta poistumisen jälkeen supistukset sattuivat entistä enemmän. Sisätutkimuksessa olin 3,5cm auki, ja kysyin mahdollisuutta päästä osastolta synnytyssaliin. Pikaisen puhelun jälkeen sain luvan käydä pakkaamassa tavarat ja saimme luvan siirtyä.
Synnytyssali oli positiivinen yllätys - en tiedä, odotinko jotain valkoista huonetta, jossa haisee metalli ja desinfiointiaine ja sängyn yläpuolella on valtava valaistus - mutta huone olikin yllättävän "kodinomainen" keinutuoleineen. Kätilö onnekseni oli mukava ja rempseä, kävimme ensin läpi hieman haluamiani kivunlievityksiä. En ollut pahemmin perehtynyt etukäteen puudutuksiin yms., mutta sovimme etenevämme tilanteen mukaan. Sainkin ilokaasumaskin käyttööni, ja muutama supistus meni sitä harjoitellessa.
Ilokaasu ei vienyt supistuskipuja pois, mutta ainakin minulla oli supistuksen aikana täysi keskittyminen naamarin kanssa hengittämiseen, etten ehtinyt miettiä sitä karkeinta kipuhuippua. Supistuksen loputtua ja laskettuani maskin kasvoilta oli kaasusta niin höynähtänyt olo, että taisin ikäänkuin vaipua horrokseen hetkeksi. Jonkin ajan kuluttua pyysin kätilön paikalle, ja päätimme yhteistuumin, että minulle laitettaisiin epiduraali.
Olin kuullut, että anestesialääkäriä saattaisi joutua odottelemaan pitkänkin aikaan, mutta omalla kohdallani lääkäri saapui melko nopeasti paikalle. Suhtauduin hieman epäluuloisesti koko puudutteeseen, lähinnä siltä kannalta, että vähentääkö se kipuja vai onko yhtä tyhjän kanssa. Näin jälkeenpäin täytyy kyllä sanoa(saako näin sanoa?), että ihan mahtava keksintö! Ensimmäisen tunnin ensimmäisestä annoksesta lepäilin sängyllä ja sain jopa nukuttuakin. Supistukset jäivät, mutta kivut hävisivät. Tunnin päästä kätilö auttoi minut pystyyn, ja siirryimme käytävälle kävelemään.
Liikkuminen auttoi avautumisessa, ja synnytys eteni hyvin. Sain vielä toisen annoksen epiduraalia, jonka jälkeen toistui sama kaava - ensin lepoa ja sitten kävelyä. Muutaman tunnin kuluttua epiduraalin vaikutuksen hiipuessa sain luvan työntää (mielestäni sitä ei vielä voinut ponnistukseksi kutsua) joka supistuksella hissukseen.
Kello alkoi uhkaavasti lähestyä aamuseitsemää, jolloin varsinainen ponnistusvaihe alkoi, ja yön aikana tutuksi ja turvalliseksi tullut kätilömme joutui pahoitellen lähtemään työvuorostaan, ja tilalle tuli aamuvuoron kätilöt. Itse menin ihmisten vaihtuessa ihan hämilleni, ja tilanteeseen kiukustuneena en osannut yhtäkkiä enää ponnistaa ja olin valmis laittamaan jalat ristiin ja hilpaisemaan mahani kanssa kotiin.
Yritin ja yritin, jokaisen ponnistuksen jälkeen kysyin malttamattomana, että joko edistystä oli tapahtunut. Ei, ei ja ei, vähäsen ja yritäppä uudestaan. 40 minuutin ponnistamisen ja tuskailun jälkeen maailmaan syntyi mitä ihanin poikamme, minuuttia vajaa puoli kahdeksan. Kaikki kipu tuntui sen jälkeen olevan ihan yhdentekevää, ainoastaan istukan ulospainaminen heti syntymän jälkeen kirpaisi vähäsen.
Poikamme Juuso sai pisteitä 8/9/9, Markus sai leikata napanuoran ja tämän jälkeen poika pääsi mitattavaksi ja punnittavaksi sekä pesulle. Juuso painoi syntyessään 3550g ja pituutta pojalla oli tasan 50cm. Päänympärys oli 35cm. Mittauksien jälkeen poika pääsi rinnalleni paitani sisään, ja pian siitä maisteli ensimmäiset maitotippansa.
Synnytyssali oli positiivinen yllätys - en tiedä, odotinko jotain valkoista huonetta, jossa haisee metalli ja desinfiointiaine ja sängyn yläpuolella on valtava valaistus - mutta huone olikin yllättävän "kodinomainen" keinutuoleineen. Kätilö onnekseni oli mukava ja rempseä, kävimme ensin läpi hieman haluamiani kivunlievityksiä. En ollut pahemmin perehtynyt etukäteen puudutuksiin yms., mutta sovimme etenevämme tilanteen mukaan. Sainkin ilokaasumaskin käyttööni, ja muutama supistus meni sitä harjoitellessa.
Ilokaasu ei vienyt supistuskipuja pois, mutta ainakin minulla oli supistuksen aikana täysi keskittyminen naamarin kanssa hengittämiseen, etten ehtinyt miettiä sitä karkeinta kipuhuippua. Supistuksen loputtua ja laskettuani maskin kasvoilta oli kaasusta niin höynähtänyt olo, että taisin ikäänkuin vaipua horrokseen hetkeksi. Jonkin ajan kuluttua pyysin kätilön paikalle, ja päätimme yhteistuumin, että minulle laitettaisiin epiduraali.
Olin kuullut, että anestesialääkäriä saattaisi joutua odottelemaan pitkänkin aikaan, mutta omalla kohdallani lääkäri saapui melko nopeasti paikalle. Suhtauduin hieman epäluuloisesti koko puudutteeseen, lähinnä siltä kannalta, että vähentääkö se kipuja vai onko yhtä tyhjän kanssa. Näin jälkeenpäin täytyy kyllä sanoa
Liikkuminen auttoi avautumisessa, ja synnytys eteni hyvin. Sain vielä toisen annoksen epiduraalia, jonka jälkeen toistui sama kaava - ensin lepoa ja sitten kävelyä. Muutaman tunnin kuluttua epiduraalin vaikutuksen hiipuessa sain luvan työntää (mielestäni sitä ei vielä voinut ponnistukseksi kutsua) joka supistuksella hissukseen.
Kello alkoi uhkaavasti lähestyä aamuseitsemää, jolloin varsinainen ponnistusvaihe alkoi, ja yön aikana tutuksi ja turvalliseksi tullut kätilömme joutui pahoitellen lähtemään työvuorostaan, ja tilalle tuli aamuvuoron kätilöt. Itse menin ihmisten vaihtuessa ihan hämilleni, ja tilanteeseen kiukustuneena en osannut yhtäkkiä enää ponnistaa ja olin valmis laittamaan jalat ristiin ja hilpaisemaan mahani kanssa kotiin.
Yritin ja yritin, jokaisen ponnistuksen jälkeen kysyin malttamattomana, että joko edistystä oli tapahtunut. Ei, ei ja ei, vähäsen ja yritäppä uudestaan. 40 minuutin ponnistamisen ja tuskailun jälkeen maailmaan syntyi mitä ihanin poikamme, minuuttia vajaa puoli kahdeksan. Kaikki kipu tuntui sen jälkeen olevan ihan yhdentekevää, ainoastaan istukan ulospainaminen heti syntymän jälkeen kirpaisi vähäsen.
Poikamme Juuso sai pisteitä 8/9/9, Markus sai leikata napanuoran ja tämän jälkeen poika pääsi mitattavaksi ja punnittavaksi sekä pesulle. Juuso painoi syntyessään 3550g ja pituutta pojalla oli tasan 50cm. Päänympärys oli 35cm. Mittauksien jälkeen poika pääsi rinnalleni paitani sisään, ja pian siitä maisteli ensimmäiset maitotippansa.
 |
| oma pieni poika ♥ |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti